”Bon” on suomeksi ”Hyvä”, ja ravintola lunastaa nimensä.  Buffet-pöytä – täällä brunssin nimellä – ei yleensä houkuttele minua, mutta koska monet hyvät ravintolat ovat Pariisissa kiinni sunnuntaisin, päätimme ottaa riskin, ja kokemus oli positiivinen. Sitä paitsi olimme jo todenneet ravintolan hyväksi sekä arki-lounaalla että illallisella.  Ravintola luokittelee itsensä aasialaiseksi, ja on sitä modernisti. Omat herkkuni olivat: tonnikala-tartar, lohi-tartar, härkä-carpaccio, tonnikala-tataki, lohi-tataki, ponzu-purjot, erilaiset salaatit, kiinalaiset katkarapu-raviolit ja chili-katkaravut. Jälkiruokiakin oli runsas vaihtoehto.

Lounas on aika hintava, 45 euroa, mutta siihen sisältyy vesi, erilaisia mehuja ja kahvia.

Ravintola muodostuu toisistaan erillään olevista, aivan eri tavoin kalustetuista tiloista, jotka on suunnitellut tunnettu sisustusarkkitehti Philippe Starck. Me nautimme lounasta kadulle avautuvassa tilassa, ja se osoittautuikin tällä sunnuntai-lounaalla kaikkein viihtyisimmäksi. Peremmällä olevissa tiloissa oli oma buffet-pöytänsä (onneksi) ja aika rauhaton tunnelma, sillä sinne oli sijoitettu lapsi-perheet. Arkilounaalla ja illalla kaikki tilat ovat viihtyisiä.

Tämän ravintolan isoihin plussiin kuuluu voiturier-palvelu.  On niin ylellistä unohtaa Pariisin parkkipaikkaongelmat ja ajaa autolla ravintolan oven eteen, missä voiturier rientää avaamaan sinulle oven – luovutat hänelle auton avaimen ja unohdat autosi aterian ajaksi. Vaikkei lähistöllä olisi yhtään laillista parkkipaikkaa, hoitaa voiturier ”homman”.  Kun astut ulos ravintolasta, tuodaan auto sinulle ravintolan oven eteen. Koko lysti maksaa yleensä kymmenen euron verran!

**********

Uusintakäynti 15.7.2020 Covid-19-epidemian aikana – kun ravintolat oli avattu ”eristämisen” jälkeen – tuotti hienoisen pettymyksen. Annokset olivat paljon tavanomaisempia kuin ennen, vaikka menu vaikutti entisenlaiselta. Liekö keittiössä ollut tilapäinen kokki, vaikka onko muutos pysyvä? Paikka on sen verran kiva, että ravintola on vielä käynnin väärtti, varsinkin kun 17- ja 19-vuotiaat seuralaisemme huokasivat nähtyään ravintolan muita tiloja (osa oli nyt suljettu), että ”tänne täytyy tulla joskus…”